Jos jotain hyötyä kevään 2020 kriisistä on ollut niin ainakin tämä pakotetusti hypätty digiloikka. Onpa ollut miellyttävää seurata toimistoväen nahanluontia konttorille raahautuvasta, niskakyyryisestä, ryppyotsaisesta näpyttelijästä rehellisen tehokkaaksi monitoimijaksi ja perhe- ja työelämän logistiikan aikajonglööriksi. On hämmästyttävää, kuinka monelle onkaan ollut yllätys se, että kokouksen pystyi hoitamaan sähköpostilla tai että koulua voi ihan hyvin käydä kalsareillaan kotisohvalta.
Työ tulevaisuudessa keskittyy yhä enemmän ryhmässä työskentelyyn. Tärkeää on saada ympärilleen sopiva jengi. Oleellista ei ole saada mukaan ainoastaan niitä priimuksia ja pilkulleen oikein asiansa suorittavia – joskin heitäkin kyllä tarvitaan – vaan oleellista on koostaa työskentelyryhmä toisiaan täydentävistä kyvyistä ja persoonista.
Mukaan mahtuu niin yleisjamppoja, jotka pitävät monia naruja käsissään, kuin erityisalan teroitettuja ammattitaitajiakin. Tulevaisuuden työ on myös monimutkaisempaa ja -tahoisempaa kuin ennen. Yksinkertaiset tehtävät automatisoituvat ja tekoäly valloittaa suuren osan perustehtävistämme. Meille jää tehtäväksi syödä kirsikka kakun päältä: aikaa jää tehtävien parempaan suunnitteluun, valvontaan ja iterointiin, jolloin laatu paranee. Odotatko sinäkin innolla uutta parasta ystävääsi, arjen tekoälyä, joka tuntee omat työtapasi ja jatkuvasti toistuvat virheesi ja varoittaa niistä heti, kun olet lipumassa vanhoille huonoille tavoillesi?
Tulevaisuuden ennakointi on vaikeaa. Sen tutkimuksessa tarkastellaan trendejä, megatrendejä ja hiljaisia signaaleja. Elämän peliin saattaa ilmestyä villi kortti, jonka ilmestymistä ei osattu arvata mutta joka muuttaa kehityksen suuntaa radikaalisti. Siksi myös työn ja ammattien ennakoiminen on vaikeaa, mutta hauskaa ja puhuttelevaa.
Kuvittelepa, että lapsesi on kiinnostunut ihmisen biologiasta ja haluaakin aikuisena lääkärin asemesta elinviljelijäksi. Tai sitten häntä kiinnostaakin roikkua kaiken aikaa somessa, minkä johdosta hän on hyvissä ajoin tehnyt perusteellisen pohjatyön tullakseen persoonallisuusohjelmoijaksi. Tarvitsemmeko kaksin verroin arkkitehteja tulevaisuudessa, kun perinteiset arkkitehdit suunnittelevat fyysistä kaupunkiamme ja digiarkkitehdit taas kauniita digitaalisia ympäristöjä?
Kevät 2020 muistetaan muutosten aikana. Zoom-Teams-skypettelyillalliset läheisten kanssa ovat käyneet tutuiksi. Etäkokouksista tuli peruskauraa. Tätä teknologista muutosta on yritetty käynnistää jo pitkään. Miksi ihmeessä muutos tapahtuu vasta nyt? Vai onko ihminen on niin kurja tapojensa orja, että hän muuttuu vain absoluuttisen pakon edessä? Onko alulle pantu muutos pysyvä? Vai jäävätkö uudet työkalut ja -tavat pelkiksi tussahduksiksi ja väki palaa lopulta hiljalleen kyyryilemään toimistoihinsa? Luulen, että osittain palaammekin, mutta toivottavasti emme ihan kokonaan.
Olemme saaneet ainutlaatuisen mahdollisuuden karistaa huonoja työtapojamme ja huomata, että meidän ei enää kannata palata vanhaan. Tulevaisuuden työpaikat kuulostavat liian mielenkiintoisilta, jotta voisimme täysin unohtaa tämän meille suodun tuuppauksen tulevaisuuden työn suuntaan. Vai kuulostaako sinunkin korvaasi etäkirurgin tai vanhuusiän hyvinvointikonsultin ammatit toiveikkailta? Mieluusti näkisin myös hukkadatan käsittelijän tai ilmastokontrollerinkin sorvin ääressä mahdollisimman pian. Nimittäin tulevaisuus on tänäänkin hitusen lähempänä kuin eilen.